Olli Juntunen Impivaaran talousseura

Imperialismi on oikean eurooppalaisuuden ehdoton edellytys

Istuimme tuossa päivänä muutamana kaveriporukassa kahvittelemassa, ja tapamme mukaan tuumailimme maailman menoa. Historian harrastajina meille tuli jotain kautta myös puheeksi suomalaisuuden ja niin sanotun oikean eurooppalaisuuden suhde. Meillehän kun kerrotaan jatkuvasti, kuinka Suomen ja suomalaisuuden suhde muuhun Eurooppaan ja eurooppalaisuuteen on vähintäänkin problemaattinen. Muutamat tämän suuren kertomuksen intomielisimmät edustajat tuntuvat aivan erityisesti rakastavan väittämää siitä, kuinka Suomea ja suomalaisuutta ei itse asiassa edes ole olemassakaan, toisin sanoen ne ovat vain ns. sosiaalisia konstruktioita. (Mitään suomalaisuutta ei ole olemassa etenkään silloin, kun suomalaisuudesta voitaisiin sanoa jotain positiivista. Mutta annapas olla, jos jotain ikävämpää tapahtuu ja Matti vaikka pieksää Mervin juovuspäissään, niin silloin kyllä nämä suomalaisuuden kieltäjätkin tietävät tasan tarkkaan, ketä ja mitä nämä junttisuomalaiset taas oikein ovatkaan… Vaan eipä puututa nyt siihen vielä sen yksityiskohtaisemmin!).   

No, näin jyrkkiin postmodernistishenkisiin näkemyksiin nyt sentään sittenkin harvemmin törmää, mutta eräs toinen käsityskanta on puolestaan sitäkin yleisempi, ja sen mukaan kaikki ns. sivistys on tuotu tänne ulkoapäin, toisin sanoen sieltä Oikeasta Euroopasta. Tämän kertomuksen mukaanhan suomalaiset, ketä ja mitä he sitten ovat joskus olleetkaan, olivat alkujaan jotakin turvekuopissa asustelevia kuolaavia kannibaaleja, jotka sittemmin sivistettiin vaikka väkisin näiden hienostuneempien kansojen ja kulttuurien toimesta (erityisesti Ruotsin valtakunnan osuutta kuuluu tässä korostaa, Suomenhan väitetään tänäkin päivänä olevan ruotsalainen). Luonnollisesti näiden muualta tulleiden sivistäjien motiivit ovat tämän kertomuksen mukaan olleet enimmäkseen jalot ja epäitsekkäät, vähän kuin jollain 1800-luvun lähetyssaarnaajilla, jotka veivät oman henkensäkin kaupalla kristinuskoa muihin maanosiin pelastaakseen onnettomien pakanaraukkojen sielut kadotukselta ja Helvetin tulen kauhuilta. Ja esimerkkejä tällaisesta, luonnollisesti mitä epäitsekkäimmästä ja vain pyyteettömään auttamiseen tähtäävästä interventiopolitiikasta löytyy toki lähempää nykyhetkeäkin, mutta eipä niistä nyt tässä sen enempää.

No, Suomi sivistettiin ja sen kovapäisen brutaalit alkuasukkaat saatiin kuin saatiinkin sitten aikanaan laskeutumaan puusta ja opettelemaan niin lukutaito kuin veitsen ja haarukan käyttökin, vaikka Jörn Donner ei liene tästä asiasta vieläkään aivan vakuuttunut (hänen eurooppalaisuuttaan ei missään nimessä sovi epäillä!). Kuitenkin edelleen jatkuvasti tolkutetaan, kuinka suomalaisten tulee olla suunnattoman kiitollisia näille epäitsekkäille auttajilleen kaikesta heiltä saamastaan avusta, ja samalla aivan erityisesti visusti varoa ylpistymästä liikaa ja luulotella mitään hienoa omasta kulttuuristaan ja sen omaperäisyydestä. Eikä suomalaisten varsinkaan tule missään tapauksessa erehtyä kuvittelemaan, että he olisivat jo saaneet maksettua massiivisen sivistysvelkansa muulle Euroopalle (ja erityisesti Ruotsille), vaan se pikemminkin juoksee jatkuvasti korkoa korolle, kuten valtionveloilla tuppaa olemaan tapana. Tämänhän toki tiedämme hyvin tämän päivän Kreikasta, jos tietysti omastakin valtiontaloudestamme. Vähintäänkin epäsuorasti annetaan tässä siis ymmärtää, että Suomi ei edes edusta ns. Oikeaa Eurooppalaisuutta. Lieneekö sitten jopa niin, että olisi syytä kantaa huolta myös tuon väitetyn henkisen velkamme mahdollisesti aiheuttamasta kestävyysvajeesta?

Tämä edellä kuvattu ajattelutapa on herättänyt meissä historian kahvikuppidiletanteissa tähän saakka tiettyä hämmennystä. Emme ole yrityksistä huolimatta täysin ymmärtäneet, mikä sitten asemoi meidät niin lopullisesti näiden Oikeiden Eurooppalaisten ulkopuolelle, jonkinlaisiksi kulttuurisiksi äpärälapsiksi. Olemme kaveriporukassamme toki aiemminkin yrittäneet määritellä, mitä tämä Oikea Eurooppalaisuus itse asiassa sitten olisi, ja toistaiseksi paras luonnostelemamme määritelmä on ollut, että sillä tarkoitettaneen jotakuinkin yläluokan ja ylemmän keskiluokan edustamaa ranskalaista kulttuuria (saksalainen kulttuuri kun ei ns. sattuneista syistä ole ollut kohta 70 vuoteen kovin suuressa huudossa sekään…). Joten terveisiä vaan myös Helena Petäistölle sinne Pariisiin, sen Oikean Euroopan kiistattomaan ytimeen. Tuo Oikean Eurooppalaisuuden määritteleminen ranskalaisuudeksi ei ole sinänsä aivan huono yritelmä (ihan samoinhan ns. kansainvälisyyskin on pitkälti synonyymi amerikkalaisuudelle), mutta jotakin siitä on silti jäänyt kiusallisesti puuttumaan. Mutta ykskaks meillä otti ja välähti, mikä on Oikean Euroopan määritelmä: Oikeaa Eurooppaa edustavat ne Euroopan valtiot, joilla on ollut siirtomaita (mieluiten sellaisia meren takana sijainneita), siis jotka ovat olleet aikaansaapia ja aktiivisia imperialismin saralla!

Niinpä todellakin, Englanti, Ranska, Hollanti, Belgia, Espanja, Portugali… nehän tosiaan ovat vanhoja, kunniakkaita siirtomaavaltoja! Samoin tähän jalosukuisten joukkoon voidaan hyvin laskea hieman myöhemmin sivistystä levittämään ennättäneet Saksa ja Italia. Myös Ruotsilta löytyy oma, loisteliaan imperialistinen menneisyytensä, kuten historiaa tuntevat hyvin tietävät. Ja jopa piskuinen Tanskakin on koettanut pelastaa kasvonsa kilvoittelemalla tässä jalossa kilpailussa, vaikka se ei koskaan saanutkaan haltuunsa kuin muutaman saaripahaisen jostain kaukaa Karibianmereltä hyvin lyhyeksi aikaa (no myönnetään, Grönlantikin pitänee tässä ottaa laskuihin mukaan). Toisaalta Oikeaan Eurooppaan lukeutuu kiistämättä myös maita, joilla ei ole varsinaista omaa siirtomaamenneisyyttä, kuten Sveitsi. Mutta voidaan olla tässä kohtaa armollisia, sillä sekin on sentään vähintään epäsuorasti hyötynyt (ja runsain mitoin onkin) viriilien naapureittensa ponnisteluista eri puolilla maailmaa, joten se saa riittää tässä yhteydessä. Ja onhan jopa Puolallakin ollut historiassa oma suurvaltamomentuminsa, joten sekin pitänee laskea mukaan tähän kunniakkaaseen joukkoon, niin epäilyttävän tuntuinen kaalimaan leima kuin siihen on sitten iskostunutkin… Mutta olkaamme nyt tässäkin suurpiirteisiä!

Sen sijaan ihan aidosti epäilyttävämpiä tapauksia, kuten Venäjää ja Turkkia ei voida laskea Oikeaan Eurooppaan mitenkään, niin imperialistisia suurvaltoja kuin ne ovat kiistämättä olleetkin. Turkinhan rajaa tämän hienostoklubin ulkopuolelle jo yksin maantiede (islamista ei edes kannata tässä yhteydessä puhua yhtään mitään, ettei tule sorrutuksi vihapuheeseen). Venäjä sen sijaan on jo kertaluokkaa haasteellisempi tapaus, sillä se toden totta on ollut imperialistinen, ja merentakaisten siirtomaiden puute on korvattu määrätietoisesti mitä aktiivisimmilla pyrkimyksillä Sisä-Aasian haltuun ottamisessa, sekä ajoittaisissa pyrkimyksissä levittää läänityksiään myös lännen suuntaan, kuten Suomessakin toki muistetaan. Mutta kaikkihan siltikin tietävät, että Venäjä ei ole sitä Oikeaa Eurooppaa, eikä siitä sellaista koskaan tulekaan. Joten rajausta täytyy siis vieläkin hieman tarkentaa. Kunniakkaan imperialistisen menneisyyden ohella Oikean Euroopan edustajiksi siis valikoitukoot ne maat, joiden valtauskontona on ollut joko katolilaisuus tai jokin protestanttisuuden suuntaus (tai sekoitus näitä molempia). Ja ortodoksisena maana Venäjä tippuu siis tämän luokituksen ulkopuolelle kuin se entinen eno veneestä, ja samalla kivikuorma eurooppalaiselta sydämeltä! Turkin osalta kysymys valtauskonnosta onkin jo itsessään siinä määrin tulenarka, että on parempi ollakin sanomatta siitä mitään.

Mutta hetkinen nyt, mitenkäs tuo puiseva teoretisointi muka nyt sitten liittyykään Suomeen, suomalaisiin ja näiden paikkaan (tai sen puutteeseen) Euroopassa, niistähän meidän piti tässä puhua?! No niin, vastaushan onkin itse asiassa aika helppo; Suomi ei ole eikä voi koskaan ollakaan osa Oikeaa Eurooppaa, sillä Suomella valtiona ei valitettavasti ole koskaan ollut yhden ainutta siirtomaata eikä edes merentakaista siirtokuntaakaan yhtään missään. Tähän eivät siten kuulu joidenkin utopistihörhöjen säälittävät yritelmät jossain Etelä-Amerikan tai Amurin syrjäseuduilla, eikä liioin hakkapeliittojen, noitten kunniakkaitten orjasoturien uljaan väsymättömät ponnistukset laajenemishaluisen suurvalta-Ruotsin hegemoniapyrkimysten nimissä, eikä edes myöhempien suomalaissyntyisten ammattisotilaitten vaiheet tsaari-Venäjän sotavoimissa (ja Venäjähän ei kuulu siihen Oikeaan Eurooppaan muutenkaan). Tämä on kaiken kaikkiaan mitä valitettavinta suomalaisten eurooppalaisten identiteettipyrkimysten kannalta. Veren ja raudan historialliseen kunniakkuuteen uskovia epäilemättä kalvaa ja jäytää suuresti, että Oikeiden Eurooppalaisten keskuudessa saa tuntea syvää alemmuutta ja riittämättömyyttä puuttuvasta osanotosta Valkoisen Miehen Taakan kantamiseen. (Sodanaikainen yhteistyö natsi-Saksan kanssa on sittenkin valitettavan riittämätöntä, ja se tuli joka tapauksessa aivan liian myöhään). Samaten tiedostavampia piirejämme epäilemättä riepoo ja tuskastuttaa aivan yhtä lailla se mitä valitettavin tosiasia, että suomalaiset voivat sittenkin ruoskia itseään siirtomaa-aikojen syntejä koskien vain välillisesti, sillä Suomi-reppanahan kun ei koskaan saanut siirtomaakseen edes Ambomaan kaltaista syrjäperukkaa. Niin no, onhan meillä nyt tilillämme sentään se orjalaivojen terva… Mutta valitettavasti tälläkin sinänsä tärkeällä hyödykkeellä Oikean Euroopan kanssa käyty kauppa joudutaan laskemaan etupäässä merkantilistisen suurvalta-Ruotsin meriitteihin, joten sen soveltuvuus eurooppalaisen identiteetin rakentamiseen on suomalaisten osalta sittenkin aika kyseenalainen juttu. Protestantteja suomalaiset toki ovat olleet jo 1600-luvulta, mutta siihenpä se sitten meidän osaltamme taitaa jäädäkin. Ja luterilaisuutemmekin taitaa olla enemmän ja vähemmän päälle liimattua, sillä tiettävästi vielä 1800-luvun suurina nälkävuosina muutamilla korpiperukoilla ryhdyttiin palvomaan Ukkoa, tuota peri-impiwaaralaista pakanajumaluutta, mikä on hävettävän epäeurooppalaista itsessään.

Joten valitettavana johtopäätöksenä lienee, että eipä taida suomalaisista Oikeita Eurooppalaisia saada, ei sitten millään. Ei auta kansainvälistyminen eikä edes sen kaunein kukka, EU-jäsenyys ja sen kaikkiin mahdollisiin Eurooppalaisiin Ytimiin pyrkiminen, ei Naton jäseneksi hankkiutuminen, ei monikulttuuristuminen, ei pakkoruotsi, ei gaypride-kulkueet, ei luonnonvarojemme ja teollisuutemme innokas kauppaaminen ulkomaiseen omistukseen, ei edes Guggenheim-museon ilahduttavan ilmeisesti odotettavissa oleva rantautuminen Helsinkiin (huolimatta helsinkiläisten omista käsityksistä kaupunkinsa suurenmoisesta merkittävyydestä jopa eurooppalaisessa kontekstissa). Sillä se yksi kun meiltä puuttuu ja sen myötä kaikki, kunniakasta siirtomaamenneisyyttä meille ei voida mitenkään loihtia, ei vaikka kuinka yritettäisiin (no, ehkäpä siitä asiasta ei sitten enää kannattaisi pitää niin suurta ääntä jossain YK:ssa, kuten suomalaiset vielä 80-luvulla kuulemma tekivät…). Ja uusia siirtomaita ei nykyisin voi edes hankkiakaan (Venäjän toilaukset Krimillä eivät nyt kuulu tähän), joten täytyneepä vaan sitten tyytyä siihen, että kolmas maailma edustajineen saapuu keskuuteemme päivä kerrallaan eräiden luonnollisten ja väistämättömien prosessien etenemisen myötä. Edistyksellistä toki sinänsä.

Ikävä kyllä, impiwaaralaisia juntteja siis olemme, ja impiwaaralaisina myös pysymme. Ei siinä auta hienoinkaan ranskalainen parfyymi karkottamaan nuotionsavujen, kalansuljun, pihkarytkyjen ja aiv-paskan tympeää löyhkää. Puuhevosta ei voi muuttaa arabialaiseksi ratsuksi. Eikä HK:n sininen tai kalakukko liioin muutu entrécoteksi. Voimmekin vain kateellisina seurata kunniakkaan ja viriliteetistä todistavan imperialistisen menneisyyden omaavan Oikean Euroopan hienostunutta elämäntyyliä täältä hallan ja sääskien vaivaamasta periferiastamme. Ja tuntea samalla suunnatonta kiitollisuutta siitä, että takavuosien sinänsä aivan ymmärrettävistä mongolilaiseen alkuperäämme liittyvistä epäilyksistä ja käsittämättömästä kielestämme huolimatta nämä jalosukuiset kansat ovat armollisesti kelpuuttaneet meidät joukkoonsa, vähän kuin ne hassua murrettaan viäntävät maalaisserkut paremmin menestyneiden kaupunkilaissukulaistensa hienoihin juhliin. Kunhan ne ei vaan sitten yritä tuoda itseään mitenkään liiaksi esille tai käyttäydy muutenkaan häiritsevästi herrasväen elegantisti kalustetuissa huoneissa. Oikeita Eurooppalaisia emme siis ole, eikä meistä milloinkaan sellaisia tule. Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, sanoi jo Paasikivikin aikoinaan. Tämän suomalaisia koskevan valitettavan realiteetin ymmärtämisessä meidän on syytä jälleen kerran kääntää katseemme sivistyksemme kehtoon Ruotsiin, jossa tämäkin identiteettiämme (ja eritoten sen puutteita) koskeva merkittävä asia on kautta aikojen tiedetty meitä paremmin, kuten toki niin kovin moni muukin tärkeä asia. Mutta onko Suomi (tai vaikkapa Irlanti) sitten jonkinlaista Väärää Eurooppaa, sitä en tohdi edes tässä asiayhteydessä käydä lähemmin tarkastelemaan. Jonkinlaista sekunda-Eurooppaa nyt ehkä kumminkin? No, kaikesta huolimatta osaan silti lukea ja kirjoittaa sekä syödä lautaselta veitsellä ja haarukalla, vaikkei oudompi sitä ehkä uskoisikaan.

 

Jaakko

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän OlliJuntunen kuva
Olli Juntunen

Tavoistani poiketen julkaisen kirjoituksen, jota en ole itse tehnyt. Tässä kuitenkin käydään läpi käymiäni keskusteluja, joten julkaisu on mielestäni täysin sopivaa.

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

Kyllä se orjalaivojen terva jo riittää itseruoskintaan, tai ainakin jotkin vihervasemmistolaiset haluavat jostain syyn halveksia suomalaisia. Nationalismin halveksunta taas on lähinnä kokoomuksen ideologiaa ja liittyy haluun liittää Suomi laajemmin kupattavaksi jos täältä vielä jotain irti lähtee.

Käyttäjän pahis kuva
Samuli Pahalahti

Ovathan suomalaiset sentään onnistuneet alistamaan saamelaiset.

Käyttäjän AnttiHanelius kuva
Antti Hanelius

Keskustelu täällä näyttää osin lipsuneen valtioiden, tai maiden, miten vain, rajoihin ja niiden muuttumisiin. Koska noista kouluvuosistani on jo turhankin paljon aikaa, kävin netissä verestämässä muistiani mm. siitä, miten ne Suomen rajat ovat oikein syntyneet ja muuttuneet. Esimerkiksi että paljonko Suomi on sitä "vanhaa Venäjää", johon pitäisi joidenkin mielestä palata.

Ja kyllä muistini todella on huonontunut, enhän edes muistanut, että Suomea Suomena ei ole ollut edes sataa vuotta. On ollut vain osa Ruotsia ja/tai Venäjää, maakunta tai provinssi tai mikä ny milloinkin. Ensimmäinen tunnistettava Ruotsin raja Venäjää vastaan on Pähkinäsaaren rauhasta 1323. Historoitsijat näyttävät kinastelevan sen pituudesta, rajan alkupäästä Savon eteläosiin vallitsee samanmielisyys ja sekin on lyhyt tynkä. Loppu onkin avointa epäselvyyttä.

Vasta Täyssinän rauha 1595 toi Ruotsin ja Venäjn välille selvän rajan Suomenlahdelta aina Varanginvuonoon jäämerelle. Sen jälkeen sitä rajaa onkin muokattu senkin seitsemän kertaa kunnes on päädytty nykyiseen tilanteeseen.

Mutta henkiset rakennusaineensa, ja mahdollisen sivistyksensä, näiden rajojen sisällä asuneet ja suomalais-ugrilaista kieltä puhuneet ihmiset saivat kiistatta pääasiassa ruotsalaislta ja hiukan myös saksalaisilta. Lainatavaraa kaikki tyyni, pohjois-eurooppalaista lainsäädätöä, hallintoa, jopa elintapaa ja mahdollista kulttuuria myöten. Se, että niissä puolestaan on aimo annos muualta saatua on taas toinen juttu. Summa summarum, olemme osa länsieurooppalaista kulttuuripiiriä, johon ns. suomalaisilla on ollut hyvin vähän omaa annettavaa. Niin se vain on, ja hyvä onkin.

Käyttäjän timohellman kuva
Timo Hellman

Pähkinäsaaren rauhan raja kylläkin oli Novgorodia, ei Venäjää rajaava.

Käyttäjän AnttiHanelius kuva
Antti Hanelius

Niinpä, Venäjä on tuntuvasti nuorempin kuin entinen suurvalta Ruotsi. Sekä historialtaan että kulttuuriltaan, ja sen kyllä huomaa.

Käyttäjän kolhi kuva
Jaakko Kölhi

Suomalaisuus kuten muutkin kansalliset identiteetit ovat kyllä sosiaalisia konstruktioita. Mutta ei se tee niistä yhtään vähemmän todellisia - suomalaisuus on vahvasti olemassa! Sosiaalinen rakentuminen kuvaa vain suomalaisuuden luonnetta ja syntytapaa.

Toimituksen poiminnat